Loppu.

Otsikko sen kertoo. En oo avannut blogia kuukausiin. Itse asiassa voisin vaan sanoa suoraan, että tää koko homma ei oo alun alkaenkaan oikein ottanut tuulta alleen. Ehkä sen huomaa postaustahdista, hehs. Mun elämässä on nyt pari muuttujaa ja oon tiedostanu jo aika harmittavan kauan, ettei tämä systeemi toimi tällasessa elämäntilanteessa.

Alussa kyllä tykkäsin kirjoitella, aina silloin kun kirjotin. (Nytkin tää kirjottaminen itsessään on tosi kivaa, vaikka aihe onkin vähän masistelua.) Ja tykkäsin koko ajan hulluna ideastani logopediablogi niille, jotka haluaa tietää tästä alasta lisää ja saada hakumotivaatiota tosi paljon, koska koin että tälle oli kysyntää. Mahtavaa, että ainakin pääsykoejutuista on ollu ihmisille hyötyä. Ihan olen yllättyny, miten moni silmäpari on niitä juttuja käyny lukemassa!8)

Muttamutta. Tuntuu höpöltä sanoa ääneen täällä omalla naamalla, kun en tunne mahdollisesti ketään joka tän lukee... Mutta nyt vaan on niin, että mun opiskelumotivaatio on möyriskelly jo pitkään jossain pohjamudissa ja tulevaisuus on vähän auki. Sydän vetää jokatapauksessa logopedian parista muualle.

Tuntuu tosi huteralta sanoa tuo, ihanku ois tyhjän päällä.:D Mutta se vaan on elämää.

Ehkä tämä vähän selittää sitä, etten oo postaillu jutuista, jotka ois sen arvosia. Esim. meijän syksyinen päiväkotiharjoittelu, terapiakuumotukset, pikkujoulut ja kaikki.  
Ainiin, ja koirakin tuli poikaystävän kans hommattua!
En oo enää hetkeen ollu oikea ihminen kirjottamaan näistä asioista, koska se vaatis jonkinlaista köhöm, intohimoa (tuo_sana_niin_klisee) aiheeseen.  
Koirulista sen sijaan voisin kirjottaa vaikka joka päivä, mutta jos sen teen niin sen on tapahduttava puhtaalta pöydältä, eikä kuolleessa opiskelublogissa:)

Halusin vain tulla sanomaan, että nyt kävi näin. Ihan vaan, että tämän kevään hakijat ei innostu liikaa odottamaan esim. lisää pääsykoe/hakujuttuja. Halutti antaa se oikea syy tälle kirjoittamattomuudelle.

Bloggaaminen itsessään tuntuu kyllä sen verran kodikkaalta, että voisin kuvitella jatkossakin tätä tekeväni. Tahtoa ois nytkin, mutta aikaa ja kunnollista aihetta taas ei. Tykkään tehdä tätä nimenomaan kirjottamisen ilosta, kuvapuoli ei oo koskaan ollu mun vahvuus kun hovikuvaajan kouliminen ja kameran edessä oleilu tuntuu sen verran haasteelliselta;)

Mutta ehkäpä joku kaunis päivä minut voi taas bongata jostain päin nettiä hyvin niukasti kuvitetuissa ja paljon tajunnanvirtaa sisältävissä blogiteksteissä. Ja ehkä se aihekin on siinä vaiheessa oikea:).

 So long!